Sivut

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

I don’t run. And if you ever see me run, you should start running too. Because something is probably chasing me.

“Juokseminen ei oo mun juttu.”
“Mä vihaan juoksemista.”
“Mennään vaan lenkille, kunhan ei juosta.”


Kaikki edellä mainitut lauseet on varmasti joskus tullut meikäläisen suusta ulos.
Aikoinaan en pystynyt juoksemaan edes lyhtypylväiden väliä, sittemmin on vain laiskuus vaivannut. 


Pari kesää sitten harrastin juoksua paljonkin ja löysin hetkellisesti ilon lajiin. Talvi tappoi juoksuinnon ja sitten se jäi kokonaan.

Likkojen Lenkin olen juossut nyt neljä (vai onko niitä jo viisi?) kertaa, peräkkäisinä vuosina. Aina lenkin jälkeen päätän aloittaa aktiivisen juoksentelun, mutta koskaan sitä ihmettä ei ole tapahtunut. ..paitsi tänä kesänä.

Palataan tämän vuoden huhtikuuhun. Olin pitkään suunnitellut lenkkeilyn aloittamista ja lähdinkin ensimmäiselle juoksulenkille Kauppiin. Lenkkiseurani oli juoksennellut läpi talven, joten vauhti oli reipas (ainakin minulle). Niinhän siinä kävi, että kolmisen kilometriä minä jaksoin, hädin tuskin. Kyllä nolotti. Ja ärsytti! Kaupista siirryin kaupunkiin bussilla, mutta oli niin kelju olo että raivolla juoksin vielä kaupungista kotiin (kolmisen kilometriä sekin matka).


Tämän pohjanoteeraus-lenkin jälkeen aloitin kevyemmät lenkit omaan tahtiin. Juoksentelin muutaman lenkin rauhalliseen tahtiin ja pikkuhiljaa otin mukaan pitempiä pätkiä. Toukokuun lopussa odotti jälleen Likkojen Lenkki, jonne olin kaverini kanssa suuntaamassa. Lenkin pituus oli 8,5km ja juostiin se läpi suhteellisen rauhallisesti, osittain ruuhkaisen reitin takia, osittain siksi että epäilimme jaksamistamme. 8,5km taittui aikaan 1h 10min. Lenkin jälkeen innostus juoksemiseen pysyi yllä ehkä viikon.


Kuva: pasi.hakala@studiovarjo.fi

Kesäkuun lopussa vastasin kuitenkin kysymykseen ”Haluutko lähtee mun kanssa Midnight Runiin?” nanosekunnin miettimisen jälkeen ”No joo!” (Parilla lasillisella viiniä oli ehkä osuutta asiaan.)

Midnight Run, elokuun viimeisenä päivänä Helsingissä. Matka 10km. Jaiks!
Tavoiteajaksi laitoimme 60min-64:59min ja päätimme aloittaa harjoittelun heti ”Onhan tässä kaks kuukautta aikaa!”

Lopulta harjoitteluni jäi kuitenkin melko vähäiseksi. Liian lyhyitä lenkkejä, liian vähän.
Kun elokuun viimeinen päivä sitten koitti, ei enää auttanut vaan se oli menoa!

Hienosti oli porukkaa juoksemassa! (c) Mona Skarp

Ensimmäiset pari kilometriä kulki kuin siivillä. Oli jopa liiankin helppoa.Kolmen kilometrin kohdalla alkoi askel painaa ja kaikki mahdollinen tökkimään. Kaverillani tämä hetki meni ohi, minulla ei. Taisin neljän kilometrin kohdalla parahtaa että ”Mä en juokse enää koskaan!!”

Vielä viiden kilometrin kohdilla meillä on kaverini kanssa sama väliaika, eli sinne asti sinnittelin. Lopulta päätin suosiolla hidastaa vauhtia noin kuuden kilometrin kohdalla, koska olotila alkoi olla aivan kamala. Sisulla etenin kuitenkin kilometri kerrallaan ja yhdeksännen kilometrin kohdalla alkoi jo helpotus hiipimään takaraivoon. Viimeiset ylämäet olivat yhtä tuskaa, mutta se fiilis kun tajuat, että maaliin on enää muutama metri: priceless! Kaikki kurjuus katosi mielestä hetkessä ja jäljelle jäi vain tyytyväinen ja onnellinen olo.

Kirmasin maaliviivan yli aikaan 1h 8min 59sek, enkä voisi olla tyytyväisempi! Vaikka ylitin tavoiteaikani neljällä minuutilla, olen silti hirveän ylpeä itsestäni etten luovuttanut, koska kaukana se ei ollut! (Kaverini aika: 1h 4min 54sek, eli täysin tavoitteessa ;) Jes!)

”Mä en juokse enää koskaan!!” –huudon uhallakin sanon nyt: ensi vuonna uudestaan!

Vähän tais tyttöjä jännittää ennen starttia. (c) Heidi
- Mona

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti