Leidit Lontoossa - junior edition

Pääsiäisen aikaan ei lauantaina Leidissä poljettu spinningiä. Tämä johtui siitä, että molemmat spindeohjaajat rellestivät Lontoossa!

Viime talvena päätimme Sannan kanssa suht extempore, että pääsiäisenä lennetään Londoniin. Täytyihän extra-vapaat nyt jotenkin hyödyntää!

Leidit ovat ennenkin reissanneet Lontoossa porukalla ja haluttiin Sannan kanssa jatkaa tätä perinnettä.

Leidit ovat tunnetusti myös jämähtäneet Lontooseen lentojen takia vuonna 2010 ja vahingossa jatkettiin Sannan kanssa sitäkin perinnettä...

Antaa kuvien kertoa:

Kotona eräs oli näköjään sitä mieltä, että hän tulee mukaan... (c) Mona

Pääsimme kuitenkin matkaan ilman koiraa. Näin kauniina valkeni ensimmäinen päivä Lontoossa! (c) Mona

(c) Mona

Paikasta toiseen pääsi näppärästi kävellen ja samalla sai bongailla nähtävyyksiä. (c) Mona

But first, let me take a selfie! (c) Mona

Kaupoissa tehtiin tuhojamme. Pankkitili kiittää! (c) Mona

Green Park (c) Mona

Tässä taidettiin talsia Hyde Parkin ohi. Paljon oli Parkkeja! (c) Mona

Muistelokävelyllä. (c) Mona

Benihän se siellä! (c) Mona

Perinteinen puhelinkoppikuva! (c) Mona

...let me take another selfie! (c) Mona

Ja kyllähän me herkuteltiin! (c) Mona

Viimeisenä päivänä tekstiilikaksoset hyökkäsivät jälleen. (c) Mona

Tässä oltiin lentokenttäbussilla matkalla Standstedille ja luultiin, että muutaman tunnin päästä ollaan Suomessa... (c) Mona

...mutta eihän se sitten mennytkään ihan niinkuin elokuvissa. Tässä ollaan sitten Heathrowlla, 1400e köyhempänä (ei menny kaikki rahat cosmoihin, kalliit viimehetken lentoliput vei summasta osansa). 8h odottelu kentällä. Note to self: älä myöhästy lennolta!! (c) Mona

Plehat päähän ettei paniikki-itkusta turvonneet silmät näy, viel yks selfie, hyvää seuraa ja viintä -> kyllä se siitä! (c) Mona

Häshtäg onneksi meillä on toisemme, Häshtäg onneksi me ei oltu tällä reissulla yksin. (c) Mona

Aivan ihana reissu siis takana! Kommelluksilta ei vältytty (minkä taisivat kaikki jo etukäteen arvata, ei meitä ehkä turhaan kutsuta kauhukakaroiksi...), mutta asenne ratkaisee! Lontoo on ihana, Sanna on ihana ja koti/arkikin tuntui taas melko ihanalta, ainakin maanantai-tiistai välisenä yönä ;)

- Maailmanmatkaaja, Mona

Treenaan ihan vaan (teko)läpällä

Monet ovat häkeltyneet kuullessaan sydänseikkailuistani, eivätkä kaikki oikein tiedä, miten asiaan suhtautuisivat. Avoimuuttani kehutaan, ja rohkeaksikin minua kutsutaan. Lähipiiriäni välillä jopa huolestuttaa se, miten rennosti olen pystynyt asiaan suhtautumaan. En ole aivan varma, mistä asenteeni kumpuaa, mutta minä en ole suostunut valittamaan kohtalostani. Näillä nyt mennään, mitä on. Kliseistä, mutta totta.

Kyse ei ole siitä, ettenkö ottaisi tilannettani vakavasti. Kyllä minä ymmärrän, etten voi elää (tai treenata) samoilla odotuksilla kuin täysin tervesydäminen ihminen, mutta elän niin normaalisti, kuin voin. Tarkkailen jatkuvasti kehoni signaaleja ja elän sen mukaan. (Jokaisen ihmisen) perustarpeet, kuten hyvät yöunet ja terveellinen ruokavalio, ovat minulle nyt entistäkin tärkeämpiä, sillä huomaan herkästi pienetkin vaihtelut voinnissani. Jos nukun huonosti, en taatusti jaksa lähteä lenkille, enkä silloin myöskään lähde. Aktiivisena pysyminen on tärkeää, mutta kehon turha rääkkääminen ei kuulu sydänleikkauksesta toipumiseen.

Olen kuitenkin salibandyuralta ja tanssitreeneistä jo nuorena oppinut, että pieni kehon rääkkääminen tekee vain hyvää, heh. Treenaaminen ja urheilumeininki on selkäytimessä, ja siksi on ollut helppo lähteä leikkauksen jälkeen uuteen nousuun kuntoilussa. Aina ei ole helppoa, mutta tiedän jo aika hyvin, miten kunto kohoaa erilaisten treenien myötä. Osaan antaa itselleni sopivassa suhteessa piiskaa ja armoa, niin että yleiskunto hiljalleen kohoaa.

Iloisesti lenkkeilen myös kesämökin ympäristössä. (c) Riikka Rekola

Peruskuntoa lähdettiin aluksi hakemaan ihan sieltä liikuntakyvyn perusasioiden kautta. Projekti alkoi sairaalassa 50 metrin kävelylenkeistä, ja siitä on edetty askel kerrallaan pidempiin lenkkeihin. Nyt pystyn jo tekemään sellaisia peruskuntolenkkejä, jotka sopisivat kenelle tahansa, eli esimerkiksi 1 – 1,5 tunnin mittaisia reippaita kävelylenkkejä vaikkapa Kaupin kuntopoluilla.

Jo pari kuukautta olen pystynyt treenaamaan monipuolisemminkin, ja kunto kestää hyvin pieniä sykepiikkejä. Niitä olen lähtenyt hakemaan mm. omilta suosikkitunneiltani Leidistä, kuten Show Off -tanssitunnilta. Tanssin pyörteissä unohdan treenaavani, joten rankempikin koreografia tulee puskettua läpi. Toki minun pitää välillä lintsata, sillä tuollaiset tunnit, joissa kaikkia raajoja heilutellaan armottomasti samanaikaisesti, ovat älyttömän rankkoja. Jos siis olet ihmetellyt jumppasalin nurkassa lepuuttavaa hahmoa, niin se olen ehkä ollut minä, antamassa armoa tahdistimelleni. 

Kohta kyykkäillään taas entiseen malliin! (c) Riikka Rekola

Mikä tahansa jumppa tietenkin käy peruskuntoiluun, koska kaiken voi tehdä oman kunnon mukaan. Olenkin käynyt esimerkiksi muokkauksessa, mikä on hyvä kokonaisvaltainen treeni mutta helppo soveltaa omille voimavaroille.

Lopulta innostuin myös pilates- ja bodybalance –tunneista. Olen suorastaan vähän hurahtanut. Niillä en tavoittele (enkä voisi saavuttaakaan) aerobista peruskuntoa, sitä joudun etsimään sitkeästi mm. sieltä Kaupin lenkkipoluilta. Mutta ah, body & mind -tunnit ovat aivan parhaita hyvän olon treenejä tällaiselle toipilaalle. Ihanat, rentouttavat, rauhalliset tunnit, joissa saa fiilistellä rauhassa, miltä tässä remontoidussa kropassa nyt oikein tuntuu. Milloin jaksaa jo pinnistää, milloin taas haluaa ottaa rauhallisemmin.

Päivä kerrallaan kunto kohoaa ja tavoite onkin päästä niin hyvään yleiskuntoon, kuin tahdistimeni ja tekoläppäni kanssa on tarpeen, mahdollista ja soveliasta. Olen älyttömän onnekas, että olen toipunut niin upeasti isosta leikkauksesta, ja älyttömän kiitollinen siitä. Mutta nopea toipuminen on jatkumoa sille, että kunto oli teräksinen myös ennen leikkausta. Juuri sen vuoksi tiedänkin, että yleiskunnon ylläpitäminen on tärkeää myös tulevaisuudessa.

- Riikka

(c) Riikka Rekola

Timantinkovaa läppää (eräässä) leidissä

Minua ei tänä talvena nähty Leidin vastaanottotiskin takana, ja se johtui hurjan pitkästä, peräti neljän kuukauden sairauslomasta. Nyt olen hiljalleen palaillut töihin, ja niimpä palaan tänne blogosfääriinkin. Mona kirjoitteli aiemmin kilppariongelmistaan tänne, ja itselläni olisi nyt myös tarina jaettavana liittyen omaan terveydentilaani.

Tarina on pitkä, ja varsin hurjakin. Tarinaan sisältyy sokea silmä, avosydänleikkaus ja sydämentahdistin. (Kuten sanoin, hurjaa.) MUTTA, kerrottakoon heti tähän alkuun, että toipumisprosessi on ollut erittäin onnistunut ja nykyinen vointini siis suorastaan mainio. Jos tarinani lukeminen hengästyttää, pidä mielessä, että lopussa palataan kyllä hyväsydämisiin tunnelmiin. :-)

Tarina alkaa lähes 30 vuoden takaa. Minulla on nimittäin tuolloin todettu synnynnäinen sydänvika: bikuspinen aorttaläppä. Sen tarkemmin tuota nyt selittämättä, kerrottakoon, että keskimääräistä huonommat varaosat siis meikäläisen sydämessä. Lapsena jo kerrottiin, että jossain vaiheessa elämääni sitä joudutaan hyvin todennäköisesti korjaamaan leikkauksella. Kyseinen sydänvika on melko yleinen, ja tarvittavat korjausleikkaukset suoritetaan yleisimmin vasta eläkeiässä.

Sydänvikaa on tarkkailtu kontrollikäynneillä koko elämäni ajan 1-2 vuoden välein, mutta ensimmäiset 28 vuotta kontrollikäynnit olivat hyvin rutiininomaisia. ”Ei mitään erityisiä muutoksia” lienee yleisin saamani lausunto. Kunnes, sitten viime elokuussa lääkäri sanoikin, että ”nyt näyttää kyllä poikkeukselliselle”. Tässä vaiheessa ei vielä todettu mitään erityisen hälyttävää, mutta seuraava kontrolli lisätutkimuksineen määrättiin reilun puolen vuoden päähän.

Mutta sinne astihan en koskaan päässyt, sillä marraskuussa olinkin jo leikkauspöydällä.

(Joo, tässä vaiheessa tarina muuttuu jännittäväksi.)

Marraskuisena iltana olen palaamassa lenkiltä kotiin, kun oikeasta silmästäni lähtee näkö, täysin yllättäen, vain sekunneissa. Sanon miehelleni, että ”ompas kummallista, mä en nyt nää oikealla silmällä mitään!” Sen verran omituista, että lähdemme päivystykseen, missä silmälääkäri toteaa silmässä keskusvaltimotukoksen. On nopeasti pääteltävissä, että tukoksen on aiheuttanut todennäköisesti tuo kehno aorttaläppäni.

Tuolta päivystyksestä, oikea silmä sokeana minä jään muutaman viikon jännittävälle retkelle TAYSiin. Ensimmäisinä päivinä tutkitaan, ja melko nopeasti tulee päätös: aorttaläppä korjattava kiireellisesti leikkauksella. Kuudentena aamuna TAYSissä minut siirretään leikkaussaliin. Avosydänleikkauksessa aorttaläppäni (tai sanotaanko näin, että se, mitä siitä oli jäljellä…) vaihdettiin mekaaniseen, timantinkovasta keraamimateriaalista valmistettuun tekoläppään.

Leikkaus sujui oikein hyvin, mutta vielä yksi bonusjännäri minulla oli luvassa. Läppä oli nyt toimiva ja paikallaan, ja aloin muutoin toipua nopeasti, mutta sydämeni sinusrytmi ei palautunut. Sitä odoteltiin kymmenen päivää, mutta rytmi ei palautunut normaaliksi, vaan minulle asennettiin lopulta kaiken lisäksi pysyvä sydämentahdistin.

Sydämiä on niin monenlaisia!

Ai että mitä? Niin, että minulla on nyt yksi sokea silmä, tekoläppä sekä sydämentahdistin!

Isoista operaatioista huolimatta - tai juurikin niiden ansiosta - voin jatkaa elämääni normaaliin tapaan. Olen taas hyvävointinen, sama iloinen leidi kuin ennenkin. Koska en itse pidä erityisen pitkistä blogiteksteistä, annan teille nyt hieman taukoa, mutta kerron myöhemmin lisää toipumisestani sekä erityisesti toipilaana treenaamisesta. Onhan minua Leidillä jo nähtykin erinäisten lajien kimpussa rehkimässä.

Terkuin,

entistäkin tahdikkaampaa asiakaspalvelua Leidin vastaanotossa tarjoava, vaikkakin puolisokea, timantinkova leidi,

Riikka

Naama on sentään vanha tuttu, vaikka sisuskalut menivät uusiksi. (c) Riikka

Sijaistamisen riemut

Olen ollut Leidissä jumppia ohjaamassa parisen vuotta, joista viimeisen puolisen vuotta sijaisen roolissa. Asiakkaat ovat jo tuttuja, mutta nyt varsinkin kun käynnit Leidissä ovat vähentyneet radikaalisti, näkyy joka kerralla ihan uusiakin kasvoja.

Sijaisen rooli on aikalailla erilainen kuin viikottaista tuntia pitävän ohjaajan. Tunti tulee omien muiden treenien ja ohjausten päälle, sijaistamaan soitetaan usein nopealla aikataululla ja tärkeimpänä asiana sijaistus jännittää ihan hullun lailla.

Miksi sijaista sitten jännittää? On yksi homma tulla pitämään omaa tuntiaan hyvin valmistautuneena, tuttujen tuntilaisten eteen. Sekin jännittää toisinaan. Mutta kuvittele itsesi tilanteeseen, jossa menet pitämään maailmankuulun luennoitsijan luentoa päivän varoitusajalla aiheesta jonka kyllä tiedät, mutta luennolle jota ajattelit itse mennä kuuntelemaan. Kutitteleeko jo vatsanpohjassa? Niinpä niin, tilanne on vähän samanlainen.

Tiedät että osa tuntilaisista pettyy, kun paikalla ei olekaan odotettu tuttu ohjaaja. Tiedät että toisia harmittaa, kun tunnilla ei välttämättä tehdä sitä samaa mitä tutun ohjaajan kanssa. Vaikka vetäisin konseptituntia kuten Bodypump, teen kuitenkin jotain hieman toisin kuin tunnin vakituinen ohjaaja.

Näissä tilanteissa tuntilaisten on hyvä muistaa hymyillä rohkaisevasti sijaiselle. Ota homma vaihtelevan treenin kannalta, joka on kehittävämpää kuin samana toistuva sykli. Monet maksavat maltaita vaihtelun saamisesta erilaisten kurssien muodossa, ja sinulle tilaisuus tarjoutuu yllättäen keskellä arkea! Jos sijainen munaa, ole armollinen. Naura virheille hänen kanssaan, älä hänelle. Muista, että valmistautumisaika on voinut olla yllättävän lyhyt. Sijainen tekee taatusti parhaansa!

Mitäs nappulaa piti painaa että rokki soi?

-Taina A.