Monet ovat häkeltyneet kuullessaan sydänseikkailuistani, eivätkä
kaikki oikein tiedä, miten asiaan suhtautuisivat. Avoimuuttani kehutaan, ja
rohkeaksikin minua kutsutaan. Lähipiiriäni välillä jopa huolestuttaa se, miten
rennosti olen pystynyt asiaan suhtautumaan. En ole aivan varma, mistä asenteeni
kumpuaa, mutta minä en ole suostunut valittamaan kohtalostani. Näillä nyt mennään, mitä on. Kliseistä,
mutta totta.
Kyse ei ole siitä, ettenkö ottaisi tilannettani vakavasti.
Kyllä minä ymmärrän, etten voi elää (tai treenata) samoilla odotuksilla kuin
täysin tervesydäminen ihminen, mutta elän niin normaalisti, kuin voin. Tarkkailen jatkuvasti kehoni signaaleja ja elän sen mukaan. (Jokaisen
ihmisen) perustarpeet, kuten hyvät yöunet ja terveellinen ruokavalio, ovat
minulle nyt entistäkin tärkeämpiä, sillä huomaan herkästi pienetkin vaihtelut
voinnissani. Jos nukun huonosti, en taatusti jaksa lähteä lenkille, enkä
silloin myöskään lähde. Aktiivisena pysyminen on tärkeää, mutta kehon turha
rääkkääminen ei kuulu sydänleikkauksesta toipumiseen.
Olen kuitenkin salibandyuralta
ja tanssitreeneistä jo nuorena oppinut, että pieni kehon rääkkääminen tekee vain hyvää, heh. Treenaaminen ja urheilumeininki on selkäytimessä, ja siksi on ollut
helppo lähteä leikkauksen jälkeen uuteen nousuun kuntoilussa. Aina ei ole helppoa, mutta tiedän jo aika hyvin, miten kunto kohoaa erilaisten treenien myötä. Osaan antaa itselleni sopivassa suhteessa piiskaa ja armoa, niin että yleiskunto hiljalleen kohoaa.
 |
| Iloisesti lenkkeilen myös kesämökin ympäristössä. (c) Riikka Rekola |
Peruskuntoa lähdettiin aluksi hakemaan ihan sieltä liikuntakyvyn perusasioiden
kautta. Projekti alkoi sairaalassa 50 metrin kävelylenkeistä, ja siitä on edetty
askel kerrallaan pidempiin lenkkeihin. Nyt pystyn jo tekemään sellaisia
peruskuntolenkkejä, jotka sopisivat kenelle tahansa, eli esimerkiksi 1 – 1,5
tunnin mittaisia reippaita kävelylenkkejä vaikkapa Kaupin kuntopoluilla.
Jo pari kuukautta olen pystynyt treenaamaan monipuolisemminkin,
ja kunto kestää hyvin pieniä sykepiikkejä. Niitä olen lähtenyt hakemaan mm.
omilta suosikkitunneiltani Leidistä, kuten Show Off -tanssitunnilta. Tanssin pyörteissä unohdan treenaavani, joten rankempikin koreografia tulee puskettua
läpi. Toki minun pitää välillä lintsata, sillä tuollaiset tunnit, joissa
kaikkia raajoja heilutellaan armottomasti samanaikaisesti, ovat älyttömän
rankkoja. Jos siis olet ihmetellyt jumppasalin nurkassa lepuuttavaa hahmoa,
niin se olen ehkä ollut minä, antamassa armoa tahdistimelleni.
 |
| Kohta kyykkäillään taas entiseen malliin! (c) Riikka Rekola |
Mikä tahansa
jumppa tietenkin käy peruskuntoiluun, koska kaiken voi tehdä oman kunnon
mukaan. Olenkin käynyt esimerkiksi muokkauksessa, mikä on hyvä kokonaisvaltainen treeni mutta helppo soveltaa omille voimavaroille.
Lopulta innostuin myös pilates- ja bodybalance –tunneista. Olen
suorastaan vähän hurahtanut. Niillä
en tavoittele (enkä voisi saavuttaakaan) aerobista peruskuntoa, sitä joudun
etsimään sitkeästi mm. sieltä Kaupin lenkkipoluilta. Mutta ah,
body & mind -tunnit ovat aivan parhaita hyvän olon treenejä tällaiselle toipilaalle.
Ihanat, rentouttavat, rauhalliset tunnit, joissa saa fiilistellä rauhassa, miltä tässä remontoidussa kropassa nyt
oikein tuntuu. Milloin jaksaa jo pinnistää, milloin taas haluaa ottaa
rauhallisemmin.
Päivä kerrallaan kunto kohoaa ja tavoite onkin päästä niin hyvään yleiskuntoon, kuin tahdistimeni ja tekoläppäni kanssa on tarpeen, mahdollista ja soveliasta. Olen älyttömän onnekas, että olen toipunut niin upeasti
isosta leikkauksesta, ja älyttömän kiitollinen siitä. Mutta nopea toipuminen on jatkumoa sille, että kunto oli teräksinen myös ennen leikkausta. Juuri sen vuoksi tiedänkin, että yleiskunnon ylläpitäminen on tärkeää myös tulevaisuudessa.
- Riikka
 |
| (c) Riikka Rekola |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti