Se menee aina näin:
Kiire on kova. Tunti alkaa ihan just. Minuutti tai vähemmän
ja KAIKKI tavarat hukassa! Puolipaniikkinen olotila kun levyt ei löydy.
Mikrofonin tuulisuoja (siis se tupsumainen pehmopampula, joka laitetaan
mikrofooniin) hukassa, ilman sitä ei voi ohjata. Täyspaniikki lähenee kun kiire
kasvaa.
Seuraavassa hetkessä ollaankin jo salissa, tunti on
käynnissä, mutta LEVY ON VÄÄRÄ. Apua. Nyt pitää soveltaa. Mieli komentaa
itseään: ”keksi nyt hyvä nainen jotain, ei me voida koko tuntia kyykätä”. Aivot
ei vain raksuta, yhtään ideaa ei tule mieleen, blackout kestää ikuisuuden.
Ja sitten, sitten se tapahtuu: Jumppaajat alkaa valua pois
tunnilta, yksitellen tasaisena virtana...
... Ja sitten mä herään. Se oli siis vain uni, jälleen.
Helpotus, jälleen.
Onneksi en tätä painajaista näe kovin usein, mutta silloin
kun näen, se toistuu aina samanlaisena. Saatan joskus herätä kesken kaiken,
jolloin en ehdi tuohon karmivimpaan blackout-kohtaan, mutta samat elementit
toistuu: kiire, asiat hukassa, en muista mitä tulee seuraavaksi ja asiakkaat
lähtee kesken tunnin pois. Alitajunta taitaa tässä minulle viestittää mitä
eniten pelkään ;-)
Onneksi unen mukaisesti ei ole ikinä vielä käynyt. Paitsi
muistikatkokset, niitä kyllä tulee joskus. Mutta vaikka ne hetket tuntuvat ikuisuudelta,
ne taitavat oikeasti kestää vain muutaman sekunnin.
Oikeassa elämässä onneksi näin:
 |
| Before... |
 |
| ... After :D |
Rauhallisempia unia toivotellen,
Suvi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti