Sivut

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Kilpirauhasen vajaatoiminta, treenaaminen ja ohjaaminen

Olen sairastanut kilpirauhasen vajaatoimintaa reilut pari vuotta. Lääkityksen sain 1,5 vuotta sitten.

Kilpparin vajaatoiminta on aika "uusi juttu" Suomessa, joten lääkärit eivät välttämättä aina tiedä, miten reagoida mihinkin. Olen kuullut myös sanottavan, että kilpirauhasen vajaatoiminta ei ole sairaus laisinkaan, se on vaan laiskojen ihmisten tekosyy esim. lihavuudelle. Minulle tarjottiin esimerkiksi ensin masennuslääkkeitä, kun kerroin oireeni. Osasin onneksi itse vaatia verikokeita ja vajaatoiminnan testausta, kiitos kaverini.

L
ääkityksen kanssa on säädetty nyt koko tämä aika, kun lääkkeitä olen syönyt. Lääkityksen aloittamisen jälkeen oloni parani hetkellisesti. Oireet kuitenkin palasivat, joten lääkitystä nostettiin pariinkin otteeseen. Vihdoin aloin tuntea oloni suht normaaliksi, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että arvot ovat menneet yli ja lääkitystä tulee laskea. Pieni epätoivo hiipi siinä vaiheessa mieleeni, "joudunko mä aina tuntemaan itseni näin sairaaksi?"

Viime kesänä vaihdoin lääkäriä. Verikokeiden jälkeen uusi lääkärini määräsi välittömästi suuremman lääkityksen ja ihmetteli, miksi ihmeessä lääkitystä oli edes vähennetty. Kävi ilmi, että edellinen lääkärini oli katsonut väärää arvoa...

Joka aamu noin 30min ennen ruokaa, loppuelämän ajan :) (c) Mona Skarp
Entäs sitten se liikunta, treenaaminen ja ohjaaminen?
Vajaatoimintaa sairastavilla voi olla monia (MONIA) oireita, riippuen aina ihmisestä. Minulla selkeimmät olivat väsymys, voimattomuus, palelu, ärsyyntyneisyys, painon selittämätön nousu ja kaikkein pahimpana ns. aivosumu. Vaikka aamulla nousi sängystä ja muka heräsi, en oikeastaan herännyt kunnolla koskaan. Ajatukset laahasivat jäljessä ja olo oli kertakaikkiaan hidas. Sanat eivät tahtoneet tulla suusta ulos ja mitään asioita en muistanut.

Jumppaa ohjatessa täytyy osata ennakoida ja muistettavaa on paljon. Mitäs sitten kun ennakointi puuttuu, kiitos jäljessä laahaavien ajatusten, sanat sekoittuvat mielessä tai eivät tule lainkaan suusta ulos? Monen monta kertaa jumppatunnin jälkeen olen istunut pukkarissa ja miettinyt, miten pystyn unohtamaan sanan reidet. REIDET? Tai että mitäs sitä tulikaan sanottua? Muistikuvat tunnista: 0. Kun vajaatoiminta oli pahimmillaan, suunnittelin jo ohjaamisen lopettamista.

Oma treenaaminen kärsi myös, painot eivät vaan nousseet lattialta. Siinä sitä sitten istuttiin jo suljetun Leidin lattialla ja itkettiin, että miksen mä vaan jaksa tätä hauiskääntöä edes kolmen kilon painolla?

Viime kesän jälkeen asiat tosiaan muuttuivat. Lääkitystä on nyt nostettu jo kaksi kertaa ja pikkuhiljaa oloni alkaa olla normaali. Välillä pysähdyn ihmettelemään pelkästään sitä oloa, että olen todella hereillä. Jumpassa sarjat ja liikkeet muistuvat mieleen ja salilla painot nousevat.



Taas kulkee! (c) Mona Skarp
Tiedän että kilpirauhasen vajaatoiminta on yleinen sairaus ja varmasti Leidistäkin löytyy asiakkaita, jotka kärsivät samasta vaivasta. Haluan tällä kirjoituksella sanoa, että tiedän tunteen.

Kuinka pahalta tuntuukaan, kun joku väittää ettei oma sairaus ole sairaus laisinkaan, vaan se onkin pelkkää laiskuutta? Kuinka yrität kaikkesi ja silti mikään ei suju? Kuinka missään ei ole enää mitään järkeä? Nukut, nukut ja nukut: väsyttää. Syöt terveellisesti ja urheilet: lihot. Puet lämpimästi päälle vaikka ulkona on +20 astetta: palelet. Kuinka sitä ajautuu miettimään, että oonko mää vaan hullu?

Jos apua ei löydy ensimmäiseltä lääkäriltä, vaihtakaa. Muistakaa kyseenalaistaa ja vaatia enemmän.

Tsemppiä ja iloa treeneihin!

-Mona

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti