-33kg, kuinka se kävi?

Normaalista ylipainoiseksi ja vaikeuksien kautta takasin normaalipainoon.

Olin hoikka ja pieni lapsi. Karkkipäivä oli aina lauantaisin, muuten syötiin terveellisesti.
Lähtökohdat olivat siis hyvät.
Yläasteella kaikki kuitenkin muuttui. Kaverin kanssa alettiin pitämään yhteisiä syöpöttelyhetkiä ja koulun jälkeen käveltiin kaupan kautta kotiin. Suklaa, karkit, jätski ja sipsit maistuivat!

Kahdeksannella luokalla eteen tuli muutto toiseen kaupunkiin ja koulun vaihto.
En ollut vielä pahasti ylipainoinen, mitä nyt vähän pyöreä.
Jouduin luokalle, jossa suurin osa ihmisistä (vai teineistä?) oli poikia. Voitte vain kuvitella mitä siitä seurasi, kun luokkaan tuli uusi, pyöreä tyttö.
Kierre oli valmis: olin pyöreä -> minua kiusattiin -> tuli paha mieli -> herkut helpotti oloa hetkellisesti -> minusta tuli pyöreämpi -> kiusattiin enemmän jne jne jne.

Yläasteen lopussa olinkin jo reippaasti ylipainoinen ja surullinen tyttö.

Painoa reilu 80 kiloa. (c) Mona Skarp

Lukiossa kaikki helpotti vähän, mutta painoa en saanut silti laskemaan. Minulla oli ihania ystäviä, eikä minua enää kiusattu. Olin vain laiska ja en jaksanut alkaa laihduttamaan. "Ruoka on vaan hyvää!", heitimme monesti ystäväni kanssa, jos missään keskustelussa tuli aiheeksi paino.
Olin melko tyytyväinen elämääni muuten, mutta peilikuva ei miellyttänyt.

Lukion jälkeen vietin välivuotta ja menin töihin. Aloitin siivoustyöt, eli kuusi tuntia päivässä kävelin ympäri isoa myymälää, siivoillen.
Huomasin hetken päästä, että työvaatteeni (jotka olivat todella suurta kokoa ja puristivat silti kaikkialta kun työt aloitin) alkoivat pikkuhiljaa löystymään.

Silloin se lamppu varmaan syttyi.

90 kiloa oli saavutettu lukion aikana. (c) Mona Skarp

Aloin jumppailemaan kotona ja juoksentelemaan ulkona. En jaksanut kerralla juosta edes sataa metriä (hyvä jos 20 metriä meni...), mutta sinnikkäästi jatkoin. Paino putosi pikkuhiljaa ja pian pääsinkin ensimmäiseen etappiini, -10kg.

Ensimmäisen kympin jälkeen kaverini suostutteli minut salille. Pelotti. En olisi halunnut.
Kaverini kuitenkin ylipuhui minut, ja niin suuntasimme Leidiin.
Pukuhuoneet oli pelottavia ja olin varma, että minua vastassa on armeija malleja.

Ensimmäinen tuntimme oli BodyCombat. Katselin salissa ympärilleni ja olin yllättyneempi kuin koskaan: täällähän on ihan tavallisia ihmisiä.
Salia kiertävät peilit jännittivät minua. Seisoin takarivissä vanhat lenkkarit jalassa, päälläni rumat kulahtaneet verkkarit ja typerä, suuri t-paita. Olin varma että näytän täydelliseltä idiootilta.

Mutta kun tunti alkoi, unohdin kaiken tuon. Tunti oli kertakaikkiaan niin hauska, etten edes muistanut katsoa itseäni kriittisesti. ...enkä katsonut ketään muutakaan, eikä varmasti kukaan muukaan katsonut minua.

Siitä kaikki sitten lähti! Ensin ostin Leidille pari 10 x korttia ja lopulta siirryin jäseneksi. Olin koukussa. Paino tippui tasaiseen tahtiin ja nautin liikunnasta päivä päivältä enemmän! Jumpat eivät enää olleet se pakollinen paha, vaan olennainen osa päiviäni.
En tarvinnut laihtumiseen mitään ihme-dieettejä, vaan yksinkertaisesti kulutin enemmän kuin söin. Minulla ei ollut hienoa ruokavaliota, ei tarkkaan laadittua liikuntaohjelmaa, eikä traineria karjumassa korvan juurella. Lopulta vain huomasin painoni pudonneen yhteensä 33 kiloa. Yksinkin siis selviää, kunhan tahto on vain tarpeeksi luja!

60 kiloa. (c) Mona Skarp

93kg oli lähtöpaino, lopulta vaaka näytti 60kg.
Oloni oli loistava, kaikki arvot olivat paremmat ja ennenkaikkea olin tyytyväinen itseeni.
Jossain vaiheessa sairastuin kuitenkin kilpirauhasen vajaatoimintaan ja painoni nousi yllättäen 8 kiloa, vaikka en muuttanut elintavoissani mitään. Kesällä 2012 aloitettiin tyroksiinilääkitys ja nyt painoni on lähtenyt laskuun, kahdeksasta kilosta viisi on poissa. Hitaasti, mutta varmasti! Eikä tässä mikään kiire ole, koko loppuelämä aikaa!

Vuodesta 2010 olen ollut Leidillä töissä ja puolitoista vuotta olen ohjannut jumppia.
Jos joku olisi sanonut minulle muutama vuosi sitten, mitä tulen työkseni tekemään, en olisi uskonut.
Jaa että se takarivin pullukka ohjaisi muka joskus jumppaa? Joopajoo...

Jumppaohjaaja ja sen uudet kuteet! (c) Mona Skarp

Ihan kaikki on mahdollista! Kaikki on itsestä kiinni.
Olen niin iloinen siitä, että en päässyt lukion jälkeen yliopistoon.
Olen niin iloinen siitä, että pääsin siivoojaksi.
Olen niin iloinen siitä, että kaverini puhui minut Leidille.
Olen niin iloinen siitä, että löysin lopulta oman juttuni.

Tie ei ole ollut helppo, mutkia ja kuoppia on matkan varrelle sattunut.
Ylilyönteihin sorruin myös, mutta niistäkin on selvitty ja tässä ollaan.
Välillä tietä on palattu takaisin, mutta matka ei ole kuitenkaan katkennut.

Kuva nykytilanteesta ennen solkkuun loikkaamista! (c) Mona Skarp

Mukavia treenejä kaikille!

-Mona